Raparpericurd

Raparperi on ihanaa. Lemon curd on ihanaa.
Raparpericurd siis ei voi olla kuin ihanaa x 2.

Viimeksi raparperikreemiä tungettiin työvoittomacaronsien väliin, mutta kelpasi se kakussakin ja ihan vaan lusikalla purkista koukittuna. Tämä oli muuten jo toinen erä...

Joku väitti curdin tekemistä vaikeaksi, mutta ei se ole. Oikeasti. Pitää vain vahtia, ettei päästä paljon kiehumaan. Keltuaiset eivät oikein tykkää vaan menee kokkeliksi. Muuten vaan sekoitellaan ja kun sakenee niin pistetään purkkiin.

Raparpericurd

3 raparperinvartta kuorittuina ja palasina
1,5 dl hillosokeria
3 keltuaista
50g voita

Sekoita raparperinpalat ja sokeri kattilassa. Anna poreilla, kunnes raparperi on hajonnut.
Vatkaa keltuaiset kevyesti rikki kulhossa. Kaada vähitellen raparperiseos keltuaisten päälle voimakkaasti vatkaten. Kaada seos takaisin kattilaan ja anna kuumentua. Sekoita koko ajan ja odota kunnes seos paksunee kiisseliksi.
Ota kattila pois hellalta ja vatkaa voi joukkoon paloina. Kaada purkkiin ja jäähdytä.

Säilyy noin viikon verran jääkaapissa, jollei lopu kesken ennen.

Macarons - sitkeys palkitaan

Vihdoinkin..

Minä taisin macarons-kokeilujeni aikana tehdä kaikki mahdolliset virheet, mutta viimein... neljännellä kerralla sain aikaiseksi tuollaiset. Eiväthän nuo vieläkään ole sellaisia täydellisen pyöreitä, mutta muistuttavat esikuviaan tarpeeksi hyvin ollakseni tyytyväinen. Onnistuin! Ainakin kerran...

Ehkä ensi kerralla sitä voisi sitten vaikka tehdä kuopuksen kanssa, kun edelleen tuota lehteä katselee sillä silmällä. En tiedä. Hän on tosi ahkera kananmunien rikkoja, mutten ole ihan varma keltuaisen ja valkuaisen erottelutekniikan tasosta...

Näissä macaronseissa on välissä raparpericurdia, joka on vähintäänkin yhtä ihanaa kuin sitruunainen vastineensa.

Macarons

175g tomusokeria
125g mantelijauhetta
3 isoa kananmunanvalkuaista
75g sokeria

Sekoita tomusokeri ja mantelijauhe tehosekoittimessa hyvin sekaisin.
Vatkaa valkuaiset kovahkoksi vaahdoksi sekoittamalla sokeri niihin vähitellen. Marengin pitää pysyä piikkinä pystyssä, kun nostat vatkaimen pois, mutta se ei saa olla liian kovaa ja kiiltävää.

Jos haluat värjätä macaronsit- tämä on oikea hetki.

Nostele joukkoon mantelijauhe. Mikäli lopputulos vaikuttaa kovalta eikä valu hitaasti pois lastalta, sekoita hetki vähän voimakkaammin. Lopputuloksena pitäisi olla hitaasti valuva massa.

Laita massa pursotinpussiin, jossa on 1cm pyöreä tylla. Purista pellin päällä olevalle leivinpaperille pieniä kiekkoja. Kopauta pelti pöytään, jotta mahdolliset ilmakuplat katoavat.
Jätä macaronsit seisomaan vajaaksi puoleksi tunniksi, jotta niiden pintaan muodostuu pehmeä, nahkamainen kuori.

Kypsennä niitä uunissa 150 asteessa noin 15min. Ole tarkkana oman uunisi kanssa. Meidän on aika ärhäkkä, joten ilman kiertoilmaakin 160 astetta oli jo liikaa...

Anna jäähtyä ja täytä haluamallasi herkulla.

Kesä ja kesäsalaatit - Vuorossa varhaiskaali

Se on kesä ja salaatteja tekee mieli muodossa jos toisessa. On tiettyjä vakioita kuten mansikkasalaatti ja leipäsalaatti ja sitten uusia kokeiluja. Yhteistä kaikille on nauttia vuodenajan ihanista antimista täysin rinnoin.

Copycat on vieraillut blogeissa ahkerasti ja viimeksi mieleen jäi kaihertamaan tillillä maustettu varhaiskaalisalaatti Keittiössä, kotona ja puutarhassa -blogissa. Enhän minä tietysti kerinnyt koneelle siinä vaiheessa, kun itse salaattia tein, mutta tilli ja Dijon-sinapilla maustettu kastike ovat lainaa toiselta Minnalta.

Hyvää tuli.

Varhaiskaalisalaatti
(2-3 syöjää)

Silppua puolikas kaali suupaloiksi. Samoin 1 pieni tai puolikas iso omena ja yksi sipuli (jos haluat ytyä. Meillä jakoi vähän mielipiteitä). Sekoita ainekset. 

Laita kulhoon 2 dl jugurttia, 2tl Dijon sinappia, 3tl hunajaa, suolaa, pippuria ja iso kourallinen silputtua tilliä. Sekoita hyvin, maista ja mausta tarpeen mukaan. Lisää salaatin joukkoon ja sekoita taas. Jätä hetkeksi maustumaan. 

Seuraksi tehtiin ihan peruslihapullia. Maistuivat tosi hyvältä kaikkien mausteisten, juustoisten ja muiden erityisversioiden jälkeen. Niin, ja tietysti uusia perunoita. Tosin ruotsalaisia.

Ufokakkua keltuaispohjalla

Aina joskus sitä tekee mieli kokeilla jotain vähän hassua. Olen viime aikoina törmännyt raidotettuihin kakkuihin ja kääretorttuihin vähän siellä sun täällä, joten sellainen piti saada sunnuntaijälkkäriksi.

Tämä ristittiin heti ufokakuksi ja hyvin maistui... 

Pohjakin on vähän toisenlainen. Siinä on pelkkää keltuaista ja valkuaiset käytettiin marenkiin. Tuloksena oli kiinteä, mutta hyvin leikattavissa oleva kakku. Ei tietysti ihan paras vähän löysän kermavaahdon päälle, mutta eipä tuo meitä haitannut. Hyvin maistui.
Toimii varmaan tosi hyvin hyytelötäytteiden kanssa ja tästä saa hyvin leikattua eri muotoisia paloja vaikka leivospohjiksi.

Kakkupohja keltuaisista 

Pellillinen (Riittää kyllä - muista pursottaa pellille tosi ohuena sillä nousee reippaasti)

2dl ruokaöljyä
2dl sokeria
6 munankeltuaista
sitruunan kuorta
1tl vaniljauutetta
1,5dl huoneenlämpöistä maitoa
5,5dl vehnäjauhoja
3tl leivinjauhetta
pienen pieni ripaus suolaa

Sekoita öljy, sokeri ja keltuaiset. Lisää sitruuna, vanilja, suola ja maito. Sekoita tasaiseksi. Siivilöi joukkoon jauhot ja leivinjauhe. Sekoita taas.

Jaa taikina kahteen kulhoon ja värjää toinen pastavärillä. Nostele kahteen pursotinpussiin. Pursota raitoina leivinpaperilla vuoratulle pellille. Muista tehdä kerroksesta ohutta.

(Jos haluat, voit vatkata jäljelle jäänet valkuaiset marengiksi ja levittää pohjan päälle ennen uuniin laittamista saadaksesi marenkisia kakkupohjia.)

Paista 175 asteessa puolisen tuntia.

Pihalta löytää jo yrttejä!

Nyt alkaa se vuoden paras aika! Pihalta saa yrttejä. Mintusta ja persiljasta uskaltaa jo napata yksittäisiä lehtiä ja timjamikin herää vähitellen henkiin. Ihanaa!

Ihan ensimmäiseksi tehtiin isännän sämpyläerän lopuista Panzanellaa. Tiedättehän, sitä italialaista salaattia, johon saa upotettua kaikki hieman jo kuivahtaneet leivänpalat.

Muistattehan, että kastikkeen tulee olla oikeasti vahvaa ja salaatin seassa niin paljon yrttejä kuin raaskii pihamaan kasvustosta nyppiä. Meillä tämä salaatti muuttuu kesän edetessä aina vaan minttuisemmaksi ja persiljaisemmaksi...

Leipäsalaatti

Sekoita kulhon pohjalla 1rkl (iso) Dijon-sinappia, 2rkl punaviinietikkaa, 4rkl oliiviöljyä, suolaa, pippuria ja iso valkosipulinkynsi raastettuna. Sekoita joukkoon 1 silputtu sipuli.

Leikkaa 2 ison sämpylän verran kuivahtanutta leipää kuutioiksi ja sekoita kulhossa kastikkeeseen. Leikkaa tomaattikuutioita saman verran kuin leipää, samoin kurkkua. Silppua niin paljon minttua ja persiljaa kuin sielu sietää. (Tänään lisättiin vähän basilikaakin yrttejä täydentämään.)

Sekoita kaikki salaatin ainekset yhteen ja jätä puoleksi tunniksi tekeytymään.

Osaa ne miehetkin...

Meillä ovat kokkaustyöt aina jakautuneet tasaieen kahtia, mutta leipominen on kuitenkin ollut enemmän se "äidin juttu" - niin makea kuin suolainen. Tänään ei kuitenkaan huvittanut, ei sitten millään. Onneksi on tuo isäntä.
Nopea vilkaisu reseptiin Lidlin sämpyläjauhopussin kyljessä, soveltaen taikina alulle ja lopputuloksena rapeakuoriset, sisältä pilvenpehmeät sämpylät.

Taidan laiskotella useamminkin...

Brunettin rouvan pinaatti-ricottakrepit

Minua on aina kiehtonut ruoan näkyminen kirjallisuudessa. Onhan syöminen iso osa elämää muutenkin, joten miksei sitten tarinoiden maailmassa ?

Toki kirjat heijastavat kuvaamansa aikakauden ja kulttuuriympäristön . Suomessa kirjoissa syödään talkkunaa, pettuleipää, tai pullaa ja piirakkaa. (Kyllä, olen viime aikoina lukenut paljon viime vuosisadan alkupuoliskolle sijottuvaa kirjallisuutta.) Niin, ja tiikerikakkua. Italiaan sijoittuvissa kirjoissa taas syödään usein ja hyvin ja paljon pastaa. Vera Valan kirjat ovat hyvä esimerkki inspiroivasta ruokakirjallisuudesta - huolimatta siitä, että ne ovat oikeasti myös hyviä dekkareita.

Toinen Italiaan sijoittuva dekkarisarja, jonka lukemisen aikana ja jälkeen pitää aina suunnata jääkaapille on tietysti Donna Leonin Guido Brunetti-sarja. Brunettin Paula-vaimon kokkaukset saavat veden herahtamaan kielelle taidokkaiden ruokailukohtausten ansiosta. Siksi nappasinkin äkkiä mukaani Donna Leonin ja Roberta Pianaron "Makupaloja Venetsiasta Guido Brunettin tapaan" -keittokirjan, kun se eteeni osui ja oli vielä alennuksessakin.

Kirjan löytymisestä on jo aikaa ja vaikka sitä säännöllisesti olenkin lukenut, niin vasta nyt sain kokeiltua ensimmäisen reseptini. Viivästyksen syynä lienee kuvien puute - kirjassa ei ole ensimmäistäkään kuvaa annoksista. Minua tuo aina välillä vähän häiritsee, varsinkin kun kuvat tukevat myös reseptiikan ymmärrystä. Olenkin siis keskittynyt ihastelemaan reseptien väliin ripoteltuja ruokailukohtauksia Donna Leonin kirjoista.

Reseptit sinänsä vaikuttavat aika perusitalialaisilta. Ensimmäiseksi kokeiltavaksi valikoituivat pinaatti-ricottakrepit. Minä olen tottunut ricotan yhdistämään mielessäni enemmänkin pastaan kuin lettuihin, joten tämä oli mielenkiintoinen tuttavuus.

Lettujen tekeminen tietysti vaatii hiukan työtä, mutta ne ovat helppoja. Eikä sitä aikaakaan nyt niin kamalasti mennyt, ihan arki-iltana tämän sain aikaiseksi. Suurin viivästys itse asiassa aiheutui pinaatin sulamisen hitaudesta. Lopputulos oli herkkua - paitsi, että suolaa (ja pippuria) piti kyllä lisätä ohjetta enemmän. Muuten maku jäi vajaaksi.

Pinaatti-ricottakrepit
(Crespelle agli spinaci e ricotta)

kuudelle hengelle (12 kreppiä)

krepit :
200g vehnäjauhoja
2 kananmunaa
1/2tl suolaa
3 dl maitoa
30g sulatettua voita

Yhdistä jauhot, munat ja suola kulhossa tasaiseksi seokseksi. Vispaa joukkoon maito vähän kerrallaan ja lopuksi voisula. Jätä lepäämään peitettynä tunniksi.

Paista ohuet krepit nopeasti pannulla ja jätä odottamaan.

täyte :
750g pakastepinaattia
4rkl oliiviöljyä
2 sipulia (tai 60g salottisipulia) hienonnettuna
1tl suolaa (tarkista maku lopussa ja lisää tarpeen mukaan)
(pippuria)
250g mietoa ricottajuustoa
2,5 dl kuohukermaa
raastettua parmesaania

Sulata pinaatti ja purista ylimääräinen neste pois. Kuumenna öljy ja kuullota sipuli suolan ja vesitilkan kanssa. Lisää pinaatti ja kypsennä, kunnes ylimääräinen neste on haihtunut. Jäähdytä.

Sekoita joukkoon ricotta.

Levitä seosta tasaisesti krepeille ja kääri ne rulliksi. Asettele krepit uunivuokaan. Kaada päälle kerma ja ripottele pinnalle reippaasti parmesaania.

Paista kullanruskeiksi 240 asteessa noin 20 minuuttia.

Tarjoile kuumina. Tämä riittää kyllä ateriaksi ihan sellaisenaan, varsinkin raikkaan salaatin kera, mutta tein varmuuden vuoksi vielä italialaisittain makkarapalloja. Tuoremakkarasta puristetut massapallerot ovat helppo tapa saada jotain kaikille lapsille kelpaavaa. Naapurikaupan perunamakkarat ovat meillä vakiokäytössä.

p.s. Ruokaa romaaneista on postaussarja, jonka aloitin jo jokin aika sitten kirjablogin puolella. Tämähän ei nyt varsinaisesti ole romaaniohje, mutta sinnepäin. Sarjan jutut voit halutessasi kurkata täältä. 

Kesälomalaisten aamiainen

Se sitten alkoi. Kyllä sitä jo odotettiinkin. Kesäloma.

Siis en minä ole kesälomalla, mutta nuo meidän koululaisemme. Vasta pari päivää ovat lomailleet ja nyt jo on rytmi ihan kesämoodissa. Illat kukutaan ja aamulla ei herätä sitten millään. Sitten, kun herätään on sudennälkä, tietysti, kasvavilla pojilla.

Kesäaamun herätys 

Silppua sipuli ja laita pannulle kuullottumaan. Pilko pala vihreää paprikaa ja laita sipulin kanssa. Ripottele päälle savupaprikaa (hot & sweet), suolaa ja pippuria. Sekoittele muutama minuutti.

Kaada sekaan pizzakastikkeen loput (tai tee tomaattikastike erikseen) ja anna poreilla hetki.

Pistä pekonisiivut toiselle pannulle tirisemään ja riko tomaattikastikkeen sekaan 1 kananmuna / syöjä eli tällä kertaa kaksi.  Anna kypsyä ja pekonien ruskistua.

Nosta pekonit talouspaperin päälle, silppua kananmunan päälle ruohosipulia ja pistä tarjolle hyvän leivän kera.

Ei tarvitse ihan heti tehdä lounasta - ehtii töitäkin.

Parempaa pannupizzaa Katukeittiöstä

Jenni Häyrinen : Katukeittiö - Parempaa roskaruokaa
Luettavaksi ja kokeiltavaksi Jenniltä (ja Readme.fi:ltä) 

"Nam, nam, nam - paras pizzapohja ikinä", sanoi esikoinen kun perjantaipizzaansa mutusti ja oli tyytyväinen valintaansa. Nämä perjantaipizzat nimittäin bongasivat pojat Jenni Häyrisen kirjasta Katukeittiö - parempaa roskaruokaa. Äitiä taas melkein kadutti valinta-avun pyytäminen. Menikö tässä äidin asema perjantaipizzojen kuningattarena? Voi Jenni, minkä teit.

No, ei kai sentään. Äiti on aina äiti. Sitä paitsi, kyllä minustakin kirjan pannupizzan pohja on paras pannupizzan pohja ikinä. Siitä puuttui se sellainen kuivakka jauhoisuus, joka usein on häiritsevää pannupizzassa. Herkkua siis ja meillä tullaan viettämään pannupizzaperjantaita tulevaisuudessakin. Myös täytteet (smetana, mozzarella, parmesaani, peperoni ja mozzarella, parmesaani, pekoni, kananmuna) maistuivat kaikille ja olivat mukavasti erilaisia vakiopizzoistamme. Tosin en voinut vastustaa kiusausta olla ripottelematta vielä espelette-chilijauhetta kananmunien päälle ja hyvältä maistui samassa paikassa myös pikapikkelöity punakaali.

Kirja tullaan meillä selailemaan vielä moneen kertaan inspiraatiota varten. Vaikka suurin osa resepteistä onkin sellaisia, joista tällainen vanhempi kotikokki on joskus tullut kokeilleeksi jotain versiota, on kiva nähdä tällainen yhteen kerätty kokoelma. Siitä on helppo kysellä nuorison toiveita. Kovasti innokkaasti selailivat pojat ainakin meillä kirjan sivuja. Ja jos pannupizzan pohjasta voi mitään johtopäätöksiä tehdä, niin kirjan resepteistä saattaa hyvinkin löytyä myös muitakin käyttöön otettavia "parhaita ikinä". Lihapiirakat taitavat olla seuraavana testissä.

Kelpaa myös aamupalalla

Minä olen viime aikoina peräänkuuluttanut keittokirjoihin myös "tarinaa". Reseptilistoja löytyy netistä. Turha niille on hyllymetrejä uhrata. Katukeittiössäkin saadaan lukea myös Jennin jutustelua suvun snägäri-historiasta ja muutenkin on useimmissa resepteissä ainakin pieni kommentti tai reseptiin liittyvä vinkki mukana. Kirjaa voi siis myös lukea, vaikka mitään pidempää punaista lankaa ei sivuilta löydykään...

Ja tietysti voi katsella kuvia! Kuvitus kirjassa on Liemessä-blogin tyylistä ja mukavaa katseltavaa. Kaikista resepteistä taitaa olla kirjassa jonkinlainen houkutteleva kuva ja lisäksi löytyy vielä tunnelmakuvia. Visuaalisesti houkutteleva ja koukuttava kirja siis - niin kuin valokuvaajana kunnostautuneelta kirjoittajalta voi odottaakin.

Kirjaa voi siis suositella hyvillä mielin. Erityisesti se sopinee vähemmän "roskaruokaa" kotona kokanneelle, mutta sitä pikaruokapaikoista useasti hakevalle. Kotona saa hyvillä ohjeilla perjantaimättöä, joka pesee valmiina ostetut vastineensa mennen tullen. Lisäksi hinta hellii kukkaroa. Kahden euron hamppari kuulostaa halvalta, mutta ainakaan meillä se ei yleensä jää siihen ja perushinnoilla kotiversiot ovat paitsi miljoona kertaa parempia myös selkeästi edullisempia. Aiemmassa vertailussamme pizzan hinnaksi tuli alle 5€ kotona tehtynä. (ref. pizzat vertailussa).

"Katukeittiö - Parempaa roskaruokaa" auttaa hyvin alkuun ja sen hinta tulee säästettyä ruokabudjetissa moneen kertaan korvaamalla pikaruokapaikkavisiitit kotona tehdyillä herkuilla. Kaupan päälle saa mukavia lukuhetkiä kauniin kirjan parissa.

KIITOS JENNI - tämän parissa viihtyy!

Kolmas kerta toden sanoo - tai sitten ei

Siis, miten vaikeaa voi olla vatkata valkuaiset kovaksi vaahdoksi, sekoittaa niihin sokeria ja mantelijauhetta, pursottaa ja pistää uuniin ? Mitä ilmeisemmin todella vaikeaa.

Macarons ei taida olla minun juttuni. Kolme kertaa olen kokeillut, kolme kertaa on mennyt pahemman kerran pieleen.

Ensimmäisellä kerralla minulla oli vääränlainen tylla - kyllä, macaronsien tekeminen on välineurheilua. Tähtityllalla tuli jotain ihan muuta kuin tasaisia leivoksia.

Toisella kerralla oli tylla oikea, mutta aivot mitä ilmeisemmin jumissa ja lukutaito hakusessa. Taikinasta tuli liian löysää ja, no, sen arvaa, miten sitten kävi... Kolmannella kerralla muistin kyllä vatkata, mitä ilmeisemmin liian kovaksi vaahdoksi - tai sitten vika oli uunin lämpötilassa tai olin huolimaton ainesten määrän kanssa tai...

En minä enää tiedä - valistakaapa nyt viisaammat, miksi leivokset räjähtivät uunissa ? Yläkuvassa näkyvät ne kaikki kolme puolikasta, jotka kolmesta pellillisestä olivat edes sinnepäin. Alla esimerkki niistä muista...

Onneksi ovat kuitenkin sen verran herkkua, että hukkaan eivät pääse menemään.