Äiti nuorallatanssijana - tai jotain sinnepäin eli pojan synttärit

I believe I can fly ja sitten muksahdettiin sahanpuruihin

Kun ostaa lapsen kaverisynttäreiden ohjelman ja tarjoilun ulkopuoliselta, niin pääsee äitikin helpolla - eikös vain? Paitsi, jos lupautuu mukaan synttäriohjelmaan.

Ei, kyseessä ei ole lentonäytös tai äiti nuorallatanssijana, vaikkei kovin kaukana oltukaan. Veimme keskimmäisen muutaman kaverinsa kanssa Leppävaaraan Seikkailupuisto Huipun puihin kiipeilemään, ja menimme itse mukana - minä ja sisko. Isäntä vetosi muutamaan tikkiin päälaellaan ja hikiseen päivään. Hän vietti ajan meille naureskellen ja kuvaten (kuvakulmat ovat todella vähemmän imartelevia - tiesinhän minä lihoneeni, mutta että takamukseni on NIIN leveä...)

Ei, tässä kuvassa en ole minä, mutta huomaattehan tuon korkeuden! Korkeimmat radat keikkuvat siellä 18 metrin korkeudessa ja alempanakin pääsee helpolla 12 metriin. 

Männyn latvassa, oksien alla... 

Aurinko paistoi täysin pilvettömältä taivaalta, mutta onneksi kypärä päässä suojasi suurimmalta paahteelta samoin kuin metsän puut. Hiki tuossa silti tuli, vaikken ole ihan varma johtuiko se enemmän kelistä vai pienestä jännityksestä. Tällainen peruskuntoinen äiti-ihminen, jonka liikunta on jäänyt sinne aikomuksen tasolla viime aikoina, selvisi ihan ok sinisistä ja vihreistä radoista. Vaikka synttärivieraat kyllä ensimmäisen kierroksen jälkeen pitivät visusti huolen siitä, että ehtivät radalle ennen minua (sen jälkeen sitten näinkin heitä vain vilaukselta aina jossain yläilmoissa). 

Minä en korkeita paikkoja ole koskaan pelännyt, mutta kieltämättä oli vähän hutera oli köysien varassa keikkuvilla puulevyillä. Eihän siinä  mitään todellista vaaraa ollut. Koko rata kuljetaan turvavaljaissa ja tiukkaan vaijereihin kiinnitettyinä, mutta olisi se ehkä ottanut ylpeyden päälle, jos olisivat jollain nosturilla joutuneet pelastamaan pelkän turvavaijerin varaan jouduttuani. 

Pojat sitten menivätkin keikkuen radasta kuin radasta, mustaa myöten. Parin tunnin kiipeilyaika hurahti vauhdilla ja sitten istahdettiin kekkereille pöydän viereen aurinkoon (tällä kelillä auringonvarjo olisi kyllä ollut kova sana). 

I'm a cool man... mihinkäs tuo vaijeri sitten vie? 

Tarjoilut olivat peruskamaa. Mansikkakakun palaset,maissisipsejä ja karkkeja. Juotavaksi limsaa, mehua ja vettä. Hyvin näytti kiipeilyjen jälkeen maistuvan, eikä se kakkupala minunkaan lautasellani vanhenemaan päässyt. 

Palvelu toimi ihan mukavasti tarjoilujen osalta. Pöytä oli valmis juuri silloin kun pyydettiin ja mehua tuotiin pöytään limsojen loppuessa ennen kuin ehdin pyytämään. Varaukset sujuvat jouhevasti, mutta alussa jouduimme kyllä odottamaan rajattu synttäriaika huomioon ottaen vähän luvattoman kauan radalle pääsyä. Muutenkin palvelu oli pienessä ruuhkassa vähän sekavaa, mutta toki ystävällistä.  Radalla kulkeminen on perussääntöjen opettelun jälkeen yksinkertaista ja olo on niin turvallinen kuin se nyt korkeuksissa keikkuessa voi yleensä olla. 

Tänne kannattaa mennä kokeilemaan omia rajojaan, jos etsii jotain uutta ja erilaista - ainakin meidän seurueemme poikia (10-12v) näytti tämä puuha miellyttävän suuresti. 

Että sellainen viikonloppua. Lauantaina Suomenlinnan kesäteatterissa, sunnuntaina puiden latvojen tasolla Leppävaarassa - nyt tarvitsisin vielä pari päivää aktiviteeteisa toipumiseen, mutta kaipa sitä pitää vaan huomenna lähteä taas töihin.

p.s. Kiitokset vieraille. Oli kivaa - Ja siskoseni, lupaan kertoa ensi kerralla etukäteen tarkemmin, mistä on kyse, kunhan lupaat tulla mukaan, vaikka olisi kyse mistä...