torstai 18. helmikuuta 2016

Pientä pohdintaa pavuista ja siitä, ohjaako elämä blogia vai blogi elämää

Kyllä näillä väreillä herää!

Pavut ovat ihania. Ne ovat jotenkin lohdullista syötävää, sellaista miedon makuista, joka kelpaa kaikille. Toki ne voivat joskus maistua vähän tylsällekin, mutta siitähän pääsee maustamalla eikös vaan?

Nämä papupihvit maistuivat mukavan miedolle, saivat lievää happamuutta smetananokareesta ja ytyä riisiviinietikalla ja suolalla pikapikkelöidystä punakaalista. Kaaleissakin on muuten eroa. Tämä oli niin terävän makuinen, että etikka oli melkein liikaa, mutta lopulta kuitenkin ihan sopivasti papupihveihin yhdistettynä.

Seuraksi tehtiin vielä salaatti, jonka värit piristivät iltaväsymyksessä. Kyseessä on yksinkertainen sekoitus babypinaatinlehtiä, tomaattteja ja sitten kurkunpaloja kevyesti maustettuna mirinillä ja seesaminsiemenillä.

Ruoka kelpasi kaikille muille paitsi Totolle, joka ei suostunut edes maistamaan. Lisäksi (note to myself) Mirin ei todellakaan kelvannut ja seesamisiemenet hän sylki lautaselle. Toisaalta taas Kirppu veteli salaatin loppuun hyvällä halulla ja kehuskeli tykkäävänsä Mirinin makeudesta. Niin ne maut vaihtelevat lapsesta toiseen.

Kommenttia toki tuli aterian aikana. Tällä kertaa ihmettelevään tyyliin siitä, miksi minä aina kokeilen jotain uutta ja outoa lapsilla testattavaksi. Niin, miksi? Jäin oikein miettimään.

Vastaus on ehkä oma uteliaisuuteni - tekee mieli maistaa, enkä tosiaankaan suostu tekemään eri syöjille eri ruokaa samalle aterialle. Toisaalta painetta kokeiluihin tulee ehkä yksinkertaisesti tästä bloginpitämisestäkin. Pitää löytää vaihtelevaa kirjoitettavaa. Ei sitä kovin kauan jaksaisi vuorotella artikkeleita lihapullista ja makaronilaatikosta (kaikki kunnia hyville resepteille), ettekä tekään niistä varmaan jaksaisi lukeakaan. Vaikka sitten kehuisinkin esikoisen köksänläksymakaronilaatikkoa, joka muuten katosi vuoasta kerralla - taitaa joutua tekemään vielä toiseenkin kertaan.

Tuosta bloggauksen vaikutuksesta kokkausintoon juteltiin muutama sana tänään myös Tammer Tukun blogi-illassa. Tuntuu olevan samansuuntaista pohdintaa muuallakin kuin meillä, eikä tuo kai mikään ihme olekaan. Kaikkihan me bloggaajat kai välillä ihmettelemme, ohjaako elämä kirjoittamista vai blogin kirjoittaminen elämää, vai mitä?

Illan aikana löysin myös kesärakkauteni, mutta siitä lisää sitten joskus myöhemmin...

Ei niin kovin mustia kuitenkaan
Mustapapupihvit 

Ota puoli pussillista kuivia mustapapuja, liota ja keitä pussin ohjeen mukaan (tai sitten vastaava määrä eli 2-3 purkillista säilöttyjä papuja)

1 kananmuna
oreganoa
espelette-chilijauhetta
suolaa
pippuria
muita yrttejä ja mausteita maun mukaan
sitruunamehua
loraus öljyä

smetanaa

punakaalia, riisiviinietikkaa, suolaa

Muussaa pavut monitoimikoneessa tai muuten. Lisää joukkoon mausteet ja kananmuna ja surraa sileäksi.

Paista pannulla pienessä öljyssä, kunnes pinta hivenen ruskistuu ja pihvit tuntuvat kokonaisilta. Noin yleisesti ottaen kannattaa olla tarkkana ja antaa pinnan ruskistua kunnolla (3-4min keskilämmöllä) ennen kuin rupeaa kääntelemään, sillä nämä murenevat aika helposti).

Tarjoile heti salaatin, kaalin ja smetanan kanssa. Ei mitään maailman kauneinta ruokaa, mutta varsin maukasta,

2 kommenttia:

  1. Oi, teitä oli enemmänkin tuttuja siellä Tammer tukun tilaisuudessa?! Me oltiin vastaavassa viime syksynä, eikä siellä ollut mitään keskustelua kenenkään kanssa, tai siis oli varmaan, mutta me vain ihmeteltiin saunakiuluja...

    Minä kyllä myönnän oikein auliisti, että monessa kohtaa menen blogi edellä, keväällä, kesällä ja syksyllä, kun toteutan blogin teemaa parhaani mukaan, mutta just nyt menen siitä missä aita on matalin. .)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Teillä taitavat matalatkin aidat olla aika korkeita? :-)
      Muutama tuttu löytyi eilen. Eivätkä nuo keskustelut nyt kovin syvällisiksi ehtineet siinä käsihoidon, herkuttelun ja tuotebongailun ohessa, mutta jotain sentään... Tämä aihe jäi pyörimään päässä vielä keskustelun jälkeenkin.

      Poista

Ilahdun aina kommenteista!