sunnuntai 25. syyskuuta 2016

Mustia banaaneja = kakkua aamiaisella

Olipa kerran lapset, jotka halusivat koko ajan banaaneja. Niitä kannettiin kotiin pussikaupalla ja silti kinattiin välillä viimeisestä. Sitten ei kukaan enää halunnutkaan yhtään banaania.

Äiti seurasi banaanien hidasta tummentumista päivästä toiseen, kunnes totesi, että eivät ne näköjään siitä kulhosta mihinkään katoa. Pelastustoimenpiteet olivat paikallaan ennen bioroskisvaiheen saapumista ja mikäs sen helpompaa kuin banaanikakku.

Tällä kertaa yritin saada kakusta vieläkin kosteamman ja vähemmän rasvaisen. Niinpä pistin yhden banaanin enemmän ja vähensin kolmasosan voista. Kaiken lisäksi jauhot olivat ihan loppu ja siksi muutin osan jauhoista spelttitäysjyväksi.

Odotin lopputuloksesta enemmän leipämäistä, mutta  kyllä tämä itse asiassa ihan kakusta käy. Hyvää. Tosin vieläkin voisi laittaa voita vähemmän.

Herkkua aamupalalla vaikka hillon kanssa tai kermavaahdon tai jugurtin ja hedelmien tai vaikka ihan sellaisenaan.


Banaanikakku (versio N jotain)

200g fariinisokeria
2 kananmunaa
3 ylikypsää banaania
100g vehnäjauhoja
100g spelttitäysjyväjauhoja
1tl leivinjauhetta
1tl ruokasoodaa
1tl kanelia
100g sulatettua voita
muutama kourallinen saksanpähkinäöitä

Lämmitä uuni 160 asteeseen.

Vatkaa sokeri ja kananmunat hyvin sekaisin ja sekoitaa niihin muussatut banaanit.

Lisää jauhot, leivinjauhe, ruokasooda ja kaneli. Sekoita.

Kaada lopuksi sulatettu voi ja rikotut pähkinät. Sekoita vielä kerran.

Kaada leipävuokaan ja laita uuniin tunniksi.



lauantai 24. syyskuuta 2016

Paluu menneisyyteen - uuniperunat kinkkutäytteellä


Syksy on tosissaan alkanut ja kelit kylmenneet. Silloin alan poikkeuksetta kaipaamaan takaisin lohturuokien pariin. Perjantai-illan herkkuna syötiin pitkästä aikaa foliossa kypsennettyjä uuniperunoita täytteiden kera. Taas mentiin modulaarisesti. Löytyi palvikinkku/Savora -versio ja fetafersio ja etikkakurkkusilppu ja uunitomaatit erikseen. Kukin sai sitten koota haluamansa yhdistelmän. Kaikki löysivät suosikkinsa.

Sanomattakin lienee selvää, että minä otin jokaista reilusti.

Sen verran annettiin "uudelle ajalle" myöten, että kermaviili vaihtui jugurttiin, joka meillä on muutenkin vallannut vakipaikan kastikkeissa.

Ai, että voi tavallinen perunakin maistua hyvältä. 



Helpot uuniperunat 

Kääritään isoja jauhoisia perunoita folioon ja lykätään uuniin 200 asteeseen vähintään tunniksi.

Sekoitellaan turkkilaiseen jugurttiin fetaa muruina, palvikinkkua silputtuna, Savoraa, suolaa, pippuria (muita haluamiasi mausteita), persiljasilppua (jonka minä tällä kertaa unohdin), etikkakurkkupaloja, uunissa perunoiden vieressä puolisen tuntia kypsennettyjä kirsikkatomaatin puolikkaita, jotka valeltiin balsamicolla.

Tai sitten kaikkea muuta, josta sattuu tykkäämään. Esim. savulohi - sitruuna - paprikakuutiot - persilja olisi varmaan ihan huikean hyvää myöskin.

Ota perunat uunista, Tee päälle ristiviilto ja purista "kukkaseksi". Lisää täytteitä reilulla kädellä ja syö pikkulusikalla :-)

torstai 22. syyskuuta 2016

Testissä Mifu

Tuossa juuri pääsin kiukuttelemasta kaikkien trendien ja uutuuksien hurahduspaineesta ja nyt sitten heti olen testaamassa Valion Mifu proteiinivalmistetta. No, puolustuksekseni sanottakoon, etten tosiaankaan nähnyt vaivaa näytteen saamiseksi. Se tuli Kauppahalli24 - nettiruokakaupasta ostosten kaupanpäällisenä. (Siellä muuten on joka viikko jotain kaupanpäällistä - just tuli kanttarellituorejuustoa... )



Kyllähän minä mielelläni tietysti testaankin. Erityisen mielelläni testasin Mifua siksi, että se sopii hyvin tämän hetken vaatimuksiin nopeasta ja helposta. Lääkärin mukaan edessä on kolme suhteellisen tuskallista kuukautta, kun odotellaan "luonto parantaa" metodilla välilevyn pullistuman poistumista. Mihinkään kovin monimutkaisiin resepteihin en siis taivu lähiaikoina, vaikka olo toki alkuvaiheen tuskia huomattavasti parempi jo onkin.

Mutta siis, Mifu. 

Pirkin avatessani totesin sen näyttävän ihan raejuustolta, vähän isommin rakein. Sinänsä lupaavaa, sillä meillä pidetään raejuustosta.

Päätin testata Mifun kypsennysominaisuuksia ja koittaa ruskistuisiko se kauniisti pannulla illan kesäkurpitsapastaan. Kyllä se ruskistui, vaikka ensin pannulle tulikin vettä ja näytti toivottomalta, mutta hiljaa hyvä tulee - keskilämmöllä siis.

Älkää kuitenkaan katsoko ruskistumista kuvasta. Olin ensin pihi ja laitoin vain puolet paketista. Sitten totesin, että eihän se riitä mihinkään ja hätäpäissäni lämmitin nopeasti pannulla loput. Ne kauniisti ruskistuneet ovat jo kuvaushetkellä sekoitettuna pastaan.

Laktoositon, gluteeniton, soijaton, kananmunaton, hiivaton... Aika paljon ton-loppuja yhdelle tuotteelle. Isommat pojat lisäsivät listaan myös "mauton". Mifu onkin kasa sellaisia vähän kumimaisia palluroita, jotka mitä ilmeisimmin saavat makunsa ympäröivästä kastikkeesta. Minä kyllä tykkäsin ihan sellaisenaankin, eikä noita kyllä poikienkaan lautasella ruokailun päätteeksi näkynyt jääneen yhtään ainutta murusta.

Hyvä kokeilu siis vaikken kyllä oikein osaa Mifua ajatella muuna kuin juustona (paitsi, ettei se sula kuumennettaessa, mikä tietysti luo uusia käyttömahdollisuuksia).

Pasta oli vanha tuttu resepti eli punasipulia kuullotetaan pannulla , lisätään kesäkurpitsapalat. Käännellään ja annetaan vähän kypsyä. Silputaan joukkoon pari valkosipulikynttä ja kirsikkatomaatteja. Käännellään hetki. Raastetaan pannulle yhden sitruunan kuori ja puserretaan mehu. Lisätään suolaa ja pippuria maun mukaan (ja MIFUa! ) ja sekoitetaan kypsään pastaan. Myös yrtit sopivat joukkoon (varsinkin basilika tai persilja). Lopuksi lautasella vielä parmesaaniraastetta sitä kaipaaville. 

torstai 15. syyskuuta 2016

Suklaajuustokakkua



Mitä tekee selän ja käden kipuun kertakaikkiaan kyllästynyt nainen, kun ensi kertaa taas touhuaa keittiössä? Suklaakakkua tietysti. Mikä nostaisi mieltä sen paremmin. Lisäksi uskon suklaan parantavaan vaikutukseen. Ainakin minä voin paremmin aina suklaakakkupalan jälkeen (kunhan se ei ole liian iso!)

Tällä kertaa tein suklaajuustokakkua. Sellainen väikkyi mielessäni useamman päivän ajan. Syytän himosta Kulinaari-blogia, jonka suklaajuustokakun ohje lävähti silmille jossain somekanavassa.

Kun tuossa tuli uhottua herkkujen roolista kodin ruokapöydässä ja kaksitoista kiloa Valrhonaakin odottaa kotiutettuna laatikossa niin.. No, eihän siinä sitten enää ollut mitään syytä olla tekemättä. Jollei nyt sitten ala kohta jo hirvittämään, että tämä ruokablogi muuttuu vallan suklaaleivonnaisblogiksi - riski on mitä ilmeisin. Kymmeneen viimeisimpään artikkeliin mahtuu jo kolme jossain muodossa suklaata sisältävää...

Tämä resepti on sen Nigellan kirjasta luetun pohjalta.


Suklaajuustokakku 

Puolikas pötkö Digestive keksejä murskattuna ja 60g sulatettua voita sekoitetaan keskenään ja taputellaan irtopohjavuoan pohjalle kakkupohjaksi.

Kiedo foliota kahteen kerrokseen pohjan ympäri, jotta vesihauteen vesi ai pääse vuokaan sisälle.

Täyte: 
175g tummaa suklaata
500g Philadelphia-juustoa
150g sokeria
3 kananmunaa + 3 keltuaista
pieni purkki smetanaa
1rkl kuumaa vettä

Lämmitä uuni 175 asteeseen.

Sulata suklaa vesihauteessa tai mikrossa.

Sekoita tuorejuustoa sen verran, että se pehmenee. Lisää siihen sokeri ja sekoita tasaiseksi massaksi.

Lisää sekaan kananmunat ja keltuaiset ja sekoita tasaiseksi. Lisää smetana, sulatettu suklaa ja vesi. Sekoita tasaiseksi massaksi ja kaada pohjan päälle vuokaan.

Laita kakku isoon vuokaan vesihauteeseen 45-60min. Meillä ainakin oli valmis lähempänä 45min kuin tuntia. Kannattaa varoa, ettei kuivu liikaa.

Nosta kakku pois uunista ja anna jäähtyä vuoassa.

Kakun voi sitten koristella haluamallaan tavalla. Minä sulatin valkosuklaata, valutin kakun päälle ja käytin kaapista löytyneet loput vadelmat.

Kakku säilyy hyvänä useamman päivän jääkaapissa, mutta sen kannattaa antaa lämmetä huoneenlämpöiseksi ennen herkuttelua. Maistuu paremmalta ja koostumus on silkkisempi.

sunnuntai 11. syyskuuta 2016

Valoa päin ja kapinamieltä

Onneksi isäntä kokkaa ja meillä on keittiössä puuhaajia muutenkin enemmän kuin vain vanhemmat. Muuten olisi nähty nälkää äidin lojuessa hyödyttömänä sohvalla. Jonkunlainen etiäinen minulla kai selkävaivasta oli, sillä tulin aloittaneeksi nettiostokset juuri ennen ja tälle viikolle osui juurikin elämää helpottava Anton&Anton ruokakassi-tilaus.

Olemme aina joskus ennenkin kassin tilanneet ja lämpimästi voin suositella ruokakassikokeilua muillekin. Elämä helpottuu, kun joku on päättänyt ruokalistan puolestasi ja aineksetkin ovat suoraan käsillä. Söimme siis itse tehtyjä kalapuikkoja muusilla, karitsapullilla täytettyjä pitaleipiä ja nyt viimeiseksi pinaattilettuja.



Sohvalla ehdin myös miettimään, minne on kadonnut iloni keittiössä puuhailemisesta. Kokkausjumi on kestänyt jo niin kauan, ettei sitä voi enää selittää lomafiiliksellä tai tauon paikalla. Tulin siihen lopputulokseen, että olen kai liian vanha kaikkiin näihin nykyajan muutoksiin.

Ulkopuoliset vaatimukset ovat saapuneet keittiööni ryminällä.

 "Vähemmän lihaa" "Pitää kokeilla uusia proteiineja" "Kai olet sentään testannut chiat ja psylliumit ja muut vierasperäistä koreaa nimeä kantavat ainesosat?" "Raakaa sen olla pitää, tai ei oikeastaan kai enää sitäkään"

Liian paljon, liian nopeasti.

Kokeilen mielelläni uusia juttuja, mutta minä rakastan myös klassista ja vähän rustiikkia keittiötä. En koskaan ole varsinaisesti hurahtanut mihinkään ja nyt tuntuu siltä, kuin yleisen mielipiteen vuoksi pitäisi.

Ei! En suostu! Pitäkää vain dinosauruksena ja huonona äitinä. Meillä palataan (tai oikeasti jatketaan) nyt ihan tietoisesti vanhaa hyväksi todettua metodia.

  "Kohtuus kaikessa ja kaikkea lautasella" 

Kokeillaan uutta, kun sopivasti vastaan sattuu ja suuhun sopii, mutta nautitaan edelleen hyvällä omalla tunnolla vanhoja ja jossain jo pannaan laitettuja herkkujakin.

Ihan vain fiilikseen päästäkseni kaivoin myös hyllystä vanhoja suosikkejani.


Luinko niitä sitten? Itse asiassa luin vain Slaterin päiväkirjoja, ja niistäkin vain syyskuun. Nigellalta tarkistin suklaajuustokakun reseptin ja Jamie Oliverilta kurkistin papujen viljelyä ja sadonkorjuuta. Muuten meni selailuksi, mutta se riitti. Tuli syksyinen olo ja syksyn myötä halu palata runsaisiin, lämpimiin ja ihanan täyteläisiin makuihin. Siispä tiedossa on suolaista crumblea, lihapatoja ja muhkeita leivonnaisia - hyvällä mielellä.

Siis, kunhan tästä taas saan itseni keittiökuntoon...

lauantai 10. syyskuuta 2016

Pikaterveiset käsipuolelta

Kuvan tunnelmissa on menty tämä viikko.

Uusi työ pääsi tuskin alkamaan, kun selkä päätti hajota. Seurauksena ilkeät kivut ja vasen käsi käyttökelvottomana.

Siksi on blogi ollut kovin hiljainen. Juuri ja juuri olen selvinnyt työn koulutusjakson hommista - kiitos kipulääkkeiden ja akupunktion!

Keittiö on ollut suvereenisti miesväen hallussa ja isäntä kokannut urakalla. Valitettavasti vaimon käsissä ei ole edes kamera pysynyt.

Nyt menee jo paremmin, vaikka tuolilla istuminen ja kirjoittaminen vielä vähän koville ottavatkin. Toivoa siis on.

Palaillaan!


keskiviikko 31. elokuuta 2016

Hävikkiviikon kaappityhjennystä


Ryhdyinpä Hävikkiviikon kunniaksi minäkin tässä katselemaan kaappeja vähän "sillä silmällä". Aina sieltä tuntuu löytyvän jotain. Koko kesän olemme isännän kanssa molemmat käyneet vuorotellen ja yhdessä kaupassa, minkä seurauksena ei kumpikaan ole ollut ihan perillä jääkaapin sisällöstä ja suunnitelmatkin ruokien suhteen saattoivat mennä ristiin. Myönnän kesällä päätyneen bioroskikseen enemmän kuin normaalisti.

Huomenna alkaa sitten molemmilla uusi työ ja edessä on kurinpalautus, niin aikatauluissa kuin ruokasuunnittelussakin. Itse asiassa ensimmäinen nettiruokakaupan tilaus on jo laitettu ja sen perusteella sitten mennään.


Tänään kuitenkin tarkastin sekä kaapit että pakkasen. Kyllähän sitä muutakin syötävää löytyi, mutta näillä mentiin. Pakkasesta löytyi yksi jo keväällä hankittu pussi herneitä. Juuri sopivasti flunssaiselle esikoiselle, kuopukselle ja minulle lounaaksi. Punasipulin kanssa ja sitruunamehulla höystettynä tuo on herkkua. Eiliseltä oli jäänyt vähän loimulohta, joka sopii herneiden kanssa kuin sipuli pekonin. Rucolanversot kävin hakemassa naapurimarketista, että saatiin vähän tuoretta vihreääkin mukaan.

Tomaatit puolestaan olivat jo ihan siinä rajoilla, joten ei kun uuniin. Tämä onkin vakkariresepti, jota tehdään säännöllisin väliajoin ja joka varmaan jossain vaiheessa on jo blogissakin vilahtanut. Tässä vielä uudelleen. Se on sen arvoinen. 



Kypsiä (tai jo vähän ylikypsiä tomaatteja) halkaistaan kahtia. Sitten poistetaan suurimmat siemenet nesteen minimoimiseksi ja asetellaan puolikkaat uunivuokaan. Ripaukset suolaa ja pippuria.

Päälle ripotellaan valkosipuliraastetta (1 iso kynsi eli tervemenoa flunssa!) ja persiljasilppua. Sitten vielä korppujauhoja ja haluamaasi juustoa. Tänään juustoina olivat cheddar ja parmesaani.

Uunissa 200 asteessa, kunnes juusto sulaa ja hieman ruskistuu.

Esikoinen ahmi noista melkein puolet ja niistäkin suurimman osan suoraan vuoasta. Haarukalla kiinni ja nassuun... Katsoin toisaalle. Vähän hymyilytti.

tiistai 30. elokuuta 2016

Erävoitto kaurapuurokammoisista

Viimeisiä lomapäiviä viedään eikä kesästäkään ole enää tietoakaan. Myrskyää ja vettä valuu niskaan heti, kun uskaltautuu ovesta ulos. Lohturuokaa siis kaivataan, vaikka kokkausjumi on pahimmillaan (edelleen). 



Viimeisiä lomapäiviä viedään eikä kesästäkään ole enää tietoakaan. Myrskyää ja vettä valuu niskaan heti, kun uskaltautuu ovesta ulos. Lohturuokaa siis kaivataan, vaikka kokkausjumi on pahimmillaan (edelleen).

Onneksi on ruokablogit. Teki mieli jotain lämmintä aamupalaksi ja muistin parikin Baked Oats reseptiä blogikierrokselta. ( Veera R & Sweet Food of Mine ). Kaura leivonnaisissa on aina hyvää, joten ei kun testiin. Mentiin tuolla maitoversiolla, johon ainekset löytyivät valmiina kotoa.

Unohdin vain yhden seikan. Meillä ollaan pahemman kerran kaurapuurokammoisia. Leivonnaiset rapsakalla kauralla ovat yksi asia, kauraryynit maidossa uunissa kypsennettyinä ovat edelleen kaurapuuroa, vaikkakin paistettuna.

Keskimmäinen söi vähän, vaikka meni mökeltämiseksi. Kuopus vilkaisi ja lähti päiväkotiin. Esikoinen taas:

"Mä en tykkää kaurapuurosta" 
"Ei tämä ole kaurapuuroa! Baked Oats!"
Halveksiva katse teiniltä (tiedättehän, silleen toinen kulma kohollaan ja suu vinossa) 
"Kaurapuuro maistuu samalta englanniksikin"




Myönnetään, en ole minäkään syönyt koskaan kaurapuuroa. En edes lapsena. Urheasti lisäsin tähänkin marjoja ja söin - vähän - Ei se nyt varsinaisesti pahaa ollut, mutta edelleen kaurapuuromaista.

Pistin melkein täysinäisen uunivuoan jääkaappiin ja ryhdyin miettimään. Miksi ihmeessä meillä ei kaurapuuro uppoa, vaikka muotokin muuttuisi?Sehän olisi terveellistä, edullistakin! Eikä reseptissä tosiaankaan ollut mitään vikaa, vaan tuonhan pitäisi olla suorastaan himoa aiheuttavaa herkkua. Siitä todistavat kaikki ne vastaavat reseptit ja hehkutukset, joita netti on pullollaan.

Päättelin syyn olevan rakenteessa. Se pehmeän tahmea ja venyvä massa vain jää meillä suuhun mökeltämään eikä mene alas millään.


Vaan mitäs jos... 

Seuraavana aamuna uusi yritys.

Tekniikka: köyhät ritarit 
Raaka-aine: kaurapaistosjämät 

Siivutin jääkaapissa kiinteytyneen kaurapaistoksen ja paistoin puolet voissa pannulla rapsakoiksi.

Johan alkoi lyyti kirjoittamaan. Olisi varmaan uponnut ihan jugurtin kanssakin, mutta varmistin asian vaniljakastikkeella (kai sitä nyt joskus, kun äiti on lomalla...) ja vadelmilla.

Keskimmäinen söi hyvällä halulla, kuopus söi hyvällä halulla, sikoinen, no, hän myönsi sen varmasti olevan hyvää, muttei kuulemma ollut nälkä.

Äiti söi kahden edestä ja hykerteli tyytyväisenä, kun sai vuoasta jämät pois ennen bioroskisuhkaa.


Onhan nyt sentään hävikkiviikkokin. 



lauantai 27. elokuuta 2016

Bloggarin perjantai

Bloggaajien arkea monet luulevat yhdeksi juhlaksi. Ei se sitä ole. Eikä varsinkaan tällaisen työssäkäyvän bloggaajan, joka hätäpäissään kirjoittaa milloin mistäkin lapsille melkein kelvanneesta ruokatekeleestä. Arki on läsnä vahvasti, vaikka bloggaaminen kivaa onkin.

Aina välillä sitten poikkeus vahvistaa säännön. Oli kyllä mahtava lomaviikon perjantai, kun sopivasti osui kohdalle peräti kaksi tosi kivaa tilaisuutta.



Viinejä ja hyvää seuraa 

Iltapäivän aloitti mukavasti Viinilinna. Minut houkuttelivat paikalle englantilaiset kuohuviinit, joita ihan uteliaisuudesta halusin maistaa. Siskoni asui useamman vuoden Englannissa ja muutenkin vanhalla englanninopiskelijalla on pieni nurkka sydämestä aina varattu saarivaltiolle (Brexitistä huolimatta...). Kaikuja viininviljelyn kehittymisestä Englannissa oli kiirinyt korviini jo aikaisemmin, mutta maistamani valkoviinit eivät oikein olleet sytyttäneet.

Nyt oli toisin. Ihastuin ikihyviksi Hattingley Valley Classiciin, joka kuohuviininä ei itse asiassa jäänyt kauas edes suosikkishamppanjoistani. Mahtava tuttavuus, jota pitänee maistaa vielä uudelleen. Saman tuottajan rosé puolestaan yllätti. Ensimmäisenä suussa maistui häivähdys ruusua, joka vei heti ajatukset kesään ja ruusuvedellä maustettuihin marenkeihin tai syllabubiin (alkoholilla maustettua kermavaahtoa - very English indeed).

Ehkä me tosiaankin toteutamme jossain vaiheessa ideatasolla pyörineen yhdistetyn viini - Shakespeare - Englannin maaseutumatkan...

Hardy's puolestaan oli jo vanha tuttu, vaikka Hardy's Crest Sparkling Chardonnay Pinot Noiria en ollutkaan ennen maistanut. Sopi muuten vallan mainosti illan vihreän curryn kanssa.

Uusiseelantilainen Vicarage Lane oli minulle aivan uusi tuttavuus, mutta varsin mielenkiintoinen. Erityisesti tietysti koska tilaa isännöivät suomalainen Satu Lappalainen ja hänen rallissa kartturina toimiva miehensä John Kennard. Eikä maistamani Rieslingään ollut yhtään hullumpaa.

Vastaanotto oli lämmin ja esittelyt tietysti mielenkiintoisia. Kiitokset!

Oman lisänsä hauskuuteen tietysti toivat sitten mukana olleet muutkin nelkytplusbloggaajat Naurua riitti :-) . Oli tosi kiva nähdä taas! 





Syksyn odotetuin keittokirja

Eikä se hauskuus viiniinmaisteluun loppunut. Edessä oli vielä todella paljon odottamani keittokirjan julkkarit VnVin - viinibaarissa. Mari Moilasen aikaisemmat kaksi kirjaa ovat olleet aivan mahtavia, eikä tämä uusinkaan tee poikkeusta.

Itse tehdyt lahjat ovat arvostettuja. Niissä on takana sekä ajatusta että yritystä. Antaja on ollut valmis uhraamaan taitojaan ja aikaansa lahjan valmistamiseen. Syötävistä lahjoista ei myöskään jää ryönää nurkkiin, mikä ilahduttaa tavarapaljouden keskellä kärvistelevää nykyihmistä. Tietysti ruokalahjoihin on myös helppo yhdistää kierrätystavaraa esim. kirppariastioita tai askarrella itse kaunis paketti.

Syötäviä vietäviä on varmasti kirja, jota meillä käytetään ahkerasti. Ovathan ruokalahjat toivottuja ja niitä mielellään vie - kunhan keksii mitä kulloinkin tekisi. Tämän kirjan avulla ideat eivät lopu heti alkuunsa. Kirjaan palataan myös blogissa, kunhan tässä ehdin vähän testailemaankin.

Ihan vinkkinä muuten julkkareissa yksimielisesti julistettu totuus: Ruokaharrastajat (ja myös ruoka-ammattilaiset) ihaltuvat erityisesti ruokalahjoista. Rimakauhu yli laidan sillä tokihan päivät päästään ruokaa laittava tykkää saada kotiruokarumbaa auttavia juttuja lahjaksi! 

VinVin oli paikkana varsin tunnelmallinen ja sopivakin pienimuotoisiin julkkareihin, Kiitos Mari ja Kirjapaja! Niin kirjasta kuin kivasta tilaisuudesta.



perjantai 26. elokuuta 2016

Pilvenpehmeää suklaakakkua (synttärien ja joogatunnin kunniaksi )

Taas on perjantai. Viikot vilahtelevat ohitse melkein huomamatta ja nyt taas tämä(kin) loma lähestyy loppuaan. Kolme päivää sentään vielä ensi viikolla. Tänään on myös isännän syntymäpäivä. Koska lomalaisella on tänään ohjelmaa (2 blogiin liittyvää tilaisuutta!), tein kakkua ex tempore jo eilen illalla.

Mikä siinä on, että tuollaiset äkkiä sutaistut kakut ovat usein niitä kaikkein parhaimpia? Pieleen menee yleensä aina, kun oikein keskittyy ja oikeasti pitäisi onnistua. Tästäkin suklaakakusta tuli pilvenpehmeä ja kevyt, vaikka se on tehty ihan oikeasta suklaasta. Yleensä ainakin mnulla oikeaa suklaata (ei siis kaakaojauhetta) sisältävät kakut tuppaavat olemaan aika tymäköitä. (Paitsi tämä, nyt kun tarkemmin mietin)

Ehkä se on tämä ohje, Delicious-lehdestä tietenkin.

(Kuvan kanssa taistelin - pitää oikeasti taas lukea kameran käyttöohjetta. Olen onnistunut muuttamaan jonkin asetuksen, jonka perusteella kameran sulkija-aukko toimii ihan superhitaasti => kuvat ovat yhtä sumua...)



Pilvenpehmeä mantelinen suklaakakku

250g voita
300g hyvälaatuista tummaa suklaata (Valrhonta - tietysti)
5 kananmunaa keltuainen ja valkuainen eroteltuina
250g sokeria
125g mantelijauhetta
kermavaahtoa, vadelmia tai jäätelöa ja jotain muita ihania marjoja/hedelmiä

Laita uuni lämpiämään 160 asteseen.
Sulata voi kattilassa. Anna se kiehahdella ja kuohahdella muutama minuutti eli siihen saakka kunnes se alkaa hivenen väriltään tummentua ja tuoksua paistetuille pikkuleiville.

Sekoita joukkoon suklaa sulamaan ja nosta pois levyltä. Lisää vielä kananmunan keltuaiset ja manteli ja sekoita tasaiseksi.

Vatkaa valkuaiset pehmeäksi vaahdoksi. Lisää ne taitellen (älä siis sekoita pyörittäen) suklaaseokseen. Kaada voideltuun ja pohjalta leivinpaperilla vuorattuun irtopohjavuokaan. (24cm)

Laita uuniin 35-40 minuutiksi. Tarkoituksena on saada sellainen hivenen rapsakka pinta, mutta tahmea sisus.

Anna jäähtyä vuoassa ja tarjoile haluamiesi lisukkeiden kera. Voit myös halutessasi tasoittaa pinnan sihtaamalla sille kaakaojauhetta.


Meillä kakkua syötiin eilen vielä vähän haaleana äidin palattua joogatunnilta.
(Pitihän sitä nyt itsensä jollain palkita. Ihan tiedoksi, että olen tosiaan liittynyt kuntoklubiin ja tämä oli ensimmäinen joogakokeiluni siellä. Ei jää viimeiseksi. )  
Tyyliin sopien kävin nopsaan kaupasta hakemassa valmiin kermavaahtopullon ja siitä sitten pursoteltiin... 
Voi tietysti halutessaan tehdä elegantimminkin.