Pellillinen makeaa III : Ei mennyt ihan niin kuin ajattelin

Olihan minulla suunnitelma, kun näitä peltipiirakoita tässä olen arkistoista postaillut. Piti näyttää, että kyllä minä niiden kanssa olen onnistunutkin. Tällä kertaa kun ei mennyt ihan putkeen.

Ihan syötävää tuli, muttei kyllä lähelläkään sellaista kuin toivoin.

Minä nimittäin rakastan raparperia ja haaveilin sellaisesta ihanan kirpakasta raparperitäyttemuunnelmasta perinteiseen rahkasitruunapiirakkaan... Ei kai pitäisi ruveta liian luovaksi.

Pilkoin pari raparperinvartta ja laitoin kattilaan. Laitoin sekaan pari ruokalusikallista sokeria ja annoin pehmetä. Lisäksi vaihdoin rahkan crème fraîcheen - Virhe!

Lopputuloksena oli piirakka jossa maistui - no taikina. Crème katosi jonnekin pohjan syövereihin eikä raparperikaan jaksanut pitää puoliaan. Sinänsä ihan hyvää taikinaa ja mukavan rapsakka pinta, mutta tylsähän tuosta tuli.

Pitää koittaa uudelleen ja laittaa kiltisti rahkaa. Peltipiirakoissa vain on yksi vika. Ne ovat isoja. En voi tehdä uutta ennen kuin vanha on syöty. Vähemmän herkullisen piirakan kohdalla viimeiseen palaan pääseminen näköjään kestää yllättävän kauan.

Palataan asiaan.

Kitkerää kaalia, lempeää possua

Ei, en ole vielä ehtinyt lukemaan Campasimpukan kirjoja ruokakuvauksesta ;-)

Haudutin nimittäin punakaalia pannulla lisukkeeksi lapsille ja lastenvahdille, kun isäntä viiletti Tukholmassa työmatkalla ja äiti livahti viikolla bloggari-tilaisuuteen. Punakaalisiivut suolattiin, joukkoon ripoteltiin vähän sokeria, neilikkaa ja lorautettiin reilusti punaviiniä ja vettä. Lisäksi pilkoin vielä kaksi pientä omenaa, jotka sekoitin myös kaaliin. Sitten vaan kansi päälle ja annettiin muhia miedolla lämmöllä.

Parin tunnin päästä maistoin muutaman siivun ja irvistin. Kitkerää... Miksi ihmeessä tästä ei ole tullut sellaista kuin kaikki muut maistamani haudutetut punakaalit pyöreine, makeine ja herkullisine vivahteineen? Ihan tein mielestäni ohjeen mukaan. No, lisäsin sitten vaan vähän suolaa ja vähän enemmän sokeria ja annoin muhia pari tuntia lisää. Silloin kaalista tuli syötävää, mutta ei se vieläkään mitään varsinaista herkkua ollut.

Loppupäätelmäni on, että jos punakaali on heti alkuunsa ytyä tavaraa, ei se välttämättä luonteeltaan pehmene pitkälläkään hauduttamisella. Tämä kaali ei ollut luontaisesti kovinkaan makea, liekö jotain eri lajiketta kuin useimmiten marketista löytyvät. Raakanakaan en välttämättä salaatissa tuosta oikein innostuisi ja näyttikin jopa hieman erilaiselta. Pitänee siis testata resepti uusiksi muulla lajikkeella. Vaan mitäpä teen sille toiselle jääkaapissa istuvalle tämän kaverille?

Onneksi possupihvit olivat hyviä ja kelpasivat seuraavana päivänä kaalin kaveriksi (lue: pojat söivät pihvit ja jättivät kaalin). Herkkusienet taas vaan vetäistiin pannulla ruskeiksi, suolattiin ja pippuroitiin ja pistettiin lautaselle. Ne ovat aina hyviä.

Possun filepihvit serranokinkulla ja fetalla 

Nuiji possun ulkofilepihvit ohuiksi. Levitä niille ohut kerros sinappia tai Savoraa. Suolaa, pippuroi ja lisää haluamasi yrtit. Ripottele pinnalle vielä fetamuruja ja peitä ne Serrano-kinkkusiivulla.

Paista pihvit pannulla keskilämmöllä öljyssä ensin muutama minuutti kinkkupuoli alaspäin ja sitten toisinpäin. Laita vielä hetkeksi lämpimään uuniin tai tarjoile heti.

Grand Canyon eli suklaa-suklaa-dekadenssia

Tässä on oltu viime aikoina niin kovin kallellaan terveelliseen suuntaan, että vastapainoksi piti tehdä jotain toooosiiii dekadenttia. Mikä siihen paremmin sopisi kuin suklaakakku suklaakuorrutuksella? Siis voi-kerma-sokeri-suklaakuorrutuksella...

Maaliskuun Delicious-lehdessä komeilikin kannessa tilanteeseen sopiva kokonaisuus. Sitä tässä kuolattiin muutama viikko ennen kuin päätin sadesunnuntain kunniaksi turruttaa perheen sokerilla. No, on tässä sentään tummaa suklaata ja kakussa mantelijauhetta...  Niin ja tasapainon vuoksi syötiin sunnuntaina lounaaksi kana-kvinoasalaattia ja illalla pöytään nostetaan kasviskeitto (ilman kermaa). Tiedättehän, kaikkea vähän, ei mitään liikaa...

Sen verran tämä viime aikojen pieni kevennys ja terveysajattelu on vaikuttanut, että kaikkien kakkupalat näyttivät pienentyneen. Pieni määrä tuhtia kakkua riitti tyydyttämään herkkuhimon. Ei yhtään hullumpi juttu. Tällä tavalla kakusta myös riittää herkutteluun pidemmäksi aikaa.

Tänään kuitenkin oli selvästi  "kakkutatsi" hukassa. Kakku levähti komeasti kahtia sitä koottaessa eli pohjan resepti ei nyt jostain syystä mennyt ihan putkeen. Ihan kakun näköinen kai tuo kanjonikakku kuitenkin on, eikä halkeamaa tietysti paloista huomannut. Niin, ja tuo kuorrutus on kyllä vähän liian hyvää, ja juuri oikealla tavalla valuvaa...

Sopivasti valuva suklaakuorrutus 

Sulata 3,3dl kuohukermaa ja 500g tummaa suklaata miedolla lämmöllä vesihauteessa tai mikrossa. (Myönnetään, vedin suoraan paksupohjaisessa kattilassa ja onnistui niinkin). Anna jäähtyä huoneenlämpöiseksi.

Sulata 130g voita. Vatkaa sähkövatkaimella suklaaseoksen joukkoon 200g tomusokeria ja perään voisula pienenä liruna. Lisää vielä 1tl vaniljauutetta ja sekoita hyvin. Älä tiputa vaniljapurkkia avonaisena lattialle, vaikka minä niin teinkin. Tänään ei oikein mikään tuntunut menevän putkeen.

Peitä kuorrutus kelmulla niin, että se koskee pintaan kuoren muodostumisen välttämiseksi. Jätä viileään jähmettymään muutamaksi tunniksi. (ei kuitenkaan jääkaappiin).

Levitä kakun väleihin ja päälle. Anna taas vähän aikaa jähmettyä. Tästä tulee sellainen ihanan pehmoisena, mutta kuitenkin paikoillaan pysyvä kuorrutus. Tosin kannattaa kakun kokoamisvaiheessa varoa "liukumia" tai lopputuloksena voi olla samanlainen kanjoni kuin meillä. Makua tuo ei tietysti haitannut ollenkaan...

Kolmas kerta toden sanoo - tai sitten ei

Siis, miten vaikeaa voi olla vatkata valkuaiset kovaksi vaahdoksi, sekoittaa niihin sokeria ja mantelijauhetta, pursottaa ja pistää uuniin ? Mitä ilmeisemmin todella vaikeaa.

Macarons ei taida olla minun juttuni. Kolme kertaa olen kokeillut, kolme kertaa on mennyt pahemman kerran pieleen.

Ensimmäisellä kerralla minulla oli vääränlainen tylla - kyllä, macaronsien tekeminen on välineurheilua. Tähtityllalla tuli jotain ihan muuta kuin tasaisia leivoksia.

Toisella kerralla oli tylla oikea, mutta aivot mitä ilmeisemmin jumissa ja lukutaito hakusessa. Taikinasta tuli liian löysää ja, no, sen arvaa, miten sitten kävi... Kolmannella kerralla muistin kyllä vatkata, mitä ilmeisemmin liian kovaksi vaahdoksi - tai sitten vika oli uunin lämpötilassa tai olin huolimaton ainesten määrän kanssa tai...

En minä enää tiedä - valistakaapa nyt viisaammat, miksi leivokset räjähtivät uunissa ? Yläkuvassa näkyvät ne kaikki kolme puolikasta, jotka kolmesta pellillisestä olivat edes sinnepäin. Alla esimerkki niistä muista...

Onneksi ovat kuitenkin sen verran herkkua, että hukkaan eivät pääse menemään.